Totuta koira käsittelyyn jo pentuna

Nypittävän koiran  omistajan täytyy ymmärtää alusta lähtien, että trimmaaminen on näiden koirien normaalia, rodunomaista hoitoa. Niillä ei ole luonnollista karvanlähtöä, vaan karvan vaihtumista tulee avittaa. Mikäli näin ei tehdä, vanha karva jää osittain paikoilleen ja ärsyttää ja kutittaa koiraa, sen lisäksi että koira tietysti näyttää epäsiistiltä ja hoitamattomalta. Siitä myös varisee karvaa pitkin kämppää. Trimmaus ei ole koiran kiusaamista ja rääkkäämistä – näitä koiria on nypitty satoja vuosia, koska se on paras tapa hoitaa niitä.  Ja kyllä, nekin koirat tulee trimmata, jotka eivät käy näyttelyissä. Joka ikinen trimmattava koira tulee trimmata säännöllisesti. Tämä tulee tajuta jo rotua valittaessa.

Perustrimmaus, siis vanhan, ylipitkän karvan alan ottaminen,  ei ole sinänsä kovin vaikeaa, vaikka se vaatiikin jonkin verran pitkäjänteisyyttä ja jopa yksitoikkoisuuden sietämistä, mutta sen oppii liki kuka vain itsekin tekemään. Näyttelyturkkien viimeistely on tietysti kotitrimmausta vaativampi laji, ja ne rodun omat niksit kannattaa selvittää rodun harrastajilta, mieluiten tietysti oman koiran kasvattajalta (josta syystä koiria ei osteta jostain keltaisesta pörssistä), ja varsinkin ensimmäisillä kerroilla jättää ainakin se viimeinen silaus osaavampiin käsiin.

Kun karva lähtee hyvin, niin homma sujuu kuin tanssi.

 

Trimmaus on, uskomatonta kyllä,  jossain määrin koukuttavaa. Mielihokemiani onkin, että nykyään työelämässä ei tekemästään työstä saa juuri koskaan mitään konkreettisia tuloksia, mutta koiran trimmaamisessa omien kätten jäljet ovat selvästi nähtävillä. Tulokseen voi olla joko tyytyväinen ja iloisena katsella kauniisti laitettua koiraa, tai sitten täytyy vetää omat johtopäätöksensä lisäopin tarpeesta, mutta joka tapauksessa voi sanoa itselleen: ”Minä tein tämän”. Se on hieno tunne. Ihminen tarvitsee onnistumisia.

 

Totuttelua pienestä pitäen

Koira on syytä totuttaa käsittelyyn jo pentuna. Niin sille ei tule aivan yllätyksenä, että sen saatua elää pellossa kuusi kuukautta (tai mikä nyt onkaan sopiva ikä kunkin rodun pennuille) se yhtäkkiä nostetaan pöydälle, jossa se yrittää kaikin voimin taistella kidutusta vastaan purren, raapien ja kiljuen.

On syytä muistaa, että kaikki nypittävät koirat ovat ns. turkkirotuja – asiaan tulee siis sitoutua. Jos ei pysty, niin sitten ei hankita nypittävää koiraa, eikö niin! Pöydällä olemista pitää harjoitella, ei pakottamalla, vaan alkuun pieniä aikoja kerrallaan koiraa oikeasta suorituksesta palkiten. Ideana ei kuitenkaan ole, että koiraa suostutellaan nameilla pysymään paikoillaan. Koira opetetaan ihan pennusta asti siihen, että sitä käännellään ja katsellaan, se voidaan myös asettaa kyljelleen ja tutkia ja käpälöidä sitä siinä. Koiralta edellytetään, sitä ei lahjota.

Kasvattajalle itselleen jääneet pennut ottavat pöydällä olemisen yleensä rauhallisesti ja niiden käsittely on aika suoraviivaista. Ne ehkä vastustelevat aluksi toimenpiteitä, mutta niitä ojennetaan ystävällisen määrätietoisesti ja lopuksi ne palkitaan. Tyyliin ”Ei tehrä tästä ny mitään numeroo”. Olen huomannut, että kasvattajalta omiin koteihinsa pienenä lähteneet pennut monesti tappelevat ensimmäisessä trimmissään ainakin alkuun enemmän vastaan, lienevät saaneet asioita enemmän periksi. Ei koiranpentu saa itse näitä asioita päättää. Sillä tavalla siitä kasvaa hirviö.

Moni koira oppii rentoutumaan pöydällä niin, että nukahtaa siihen, joskus jopa seisoallaan. Tämä kertoo mielestäni siitä, että oikein tehtynä trimmaus on koiralle kivutonta. Kun koira saa trimmauksen jälkeen villin juoksuhepulin, on ilmiselvää, että se nauttii uudesta kevyestä ja mukavasta olostaan.

Jotkut koirat, useimmiten urokset, ovat usein nuukia etujaloistaan ja niiden trimmaaminen onkin joskus haastavaa. Ei ole kivaa tehdä työtä, jos koira koko ajan nykii ja repii tassujaan ja trimmaaja saa vielä varoa hampaitakin. Tällainen peli ei vetele! Tassuihin koskemista pitää erikseen treenata.

 

Laiminlyöntien karut seuraukset

Vaikka omistaja olisikin sopinut jättävänsä trimmauksen kasvattajan harteille tai aikoo käyttää kaupallisia trimmaajia, koiraa on tietysti kotonakin säännöllisesti hoidettava ja varsinkin käsiteltävä. Omistaja on vastuussa paitsi tietenkin hyvän käytöksen opettamisesta (trimmaajan tehtävänä ei ole kouluttaa kenenkään koiraa, vaan omistajan!), tietenkin myös kynsien leikkaamisesta, korvien puhdistamisesta, tassunvälien leikkaamisesta, pepun ja pippelin pitämisestä puhtaana jne. Nämä kuuluvat jokapäiväiseen hygieniaan.

Näillä ei ole hei kiva kävellä. Yhtään.

 

Ei liene mikään salaisuus, että ammatikseen trimmaaville tulee paljon koiria, joille omistajat eivät mahda mitään. Jos koira on häijy ilkiö, se on harvoin sitä omasta syystään. Omistajat ovat hämmästyttävän osaamattomia tai jopa fyysisesti kyvyttömiä. Aika usein sitä miettii, että ihmiset hankkivat ulkonäkömieltymysten perusteella koiria, joiden turkinhoidosta heillä ei ole mitään käsitystä. Valitettavasti myös osa koirankasvattajista vähät välittää, selviääkö uusi omistaja hoidosta, kunhan saavat pennut pois nurkistaan.

Trimmaajille tulee paljon järkyttävän pitkässä karvassa olevia koiria, joiden turkkia olisi pitänyt hoitaa jo paljon aikaisemmin. Karva on ylipitkää, jakautunut selässä jakaukselle ja kaikkea muuta kuin suojaa koiraa. Vielä kun se on kastunut sateessa ja kuivunut itsekeen lukemattomia kertoja, niin huh heijaa. Tavallisesti karkeakarvaiset koirat eivät huopaannu, mutta joo, on niitäkin nähty. Puhumattakaan sitten pienistä pehmeäkarvaisista seurakoiraroduista. Varsin usein saa tehtäväkseen joskus vuoden tai ylikin samassa huopapanssarissa kituneita koiria. Näitä reppanoita irrotellaan sitten kokovartalohuovasta varovaisesti leikkuukoneella ja saksilla.

 

Trimmauksen ajoitus

Oliko vähän pitkä trimmausväli, mutta varmaan lähtee… tai sitten ei.

 

Mikä trimmausväli on kullekin koiralle sopiva? Tietenkin tämä on yksilöllistä ja myös rodusta riippuvaa. Joitakin yksilöitä pitää käsitellä parin kuukauden välein, mutta toisia saa odotella hyvinkin pitkään, jopa 9–12 kuukautta, sillä karvan pitää olla kypsää, ennen kuin sen saa alas. Sen toki voi kiskoa irti väkivalloin, mutta silloin koiralle tuotetaan kipua ja se oppii inhoamaan koko toimitusta. Ja sehän ei siis käy.

Yleensä paras kohta arvioida karvan irtoamista on reiden ulkosivu – jos siitä kevyesti nyppäisemällä saa pienen tukon irti, niin sitten vain koko hoito alas niskasta lähtien. Aika usein muutaman viikon lisäodottelu on ihan hyvä, vaikka koiran ulkomuoto tietysti on odotellessa yhä siivottomampi. Jos vain sietää  turjaketta, niin harvoin siitä suurta haittaakaan on. Kun ei nyt sitten liikaa venähdä. Silloin karva alkaa irtoilla itsekseen, mutta eihän se sitä nätisti ja tasaisesti tee, vaan tuloksena on kauhean epäsiisti ötökkä.

Joskus näkee jonkun fiinin rouvan taluttavan törkeän näköistä koiraa, jonka hoito on jäänyt tekemättä jo useamman kuukauden. Ihmetyttää moinen ihmisten välinpitämättömyys. Ymmärrän, että koirahan muuttuu sellaiseksi pitkän ajan kuluessa, ei se siis yhtenä aamuna nouse kopastaan karvahirviönä, mutta yleensä aikuisilta ihmisiltä voisi odottaa jonkinlaista kykyä havainnoida ympäristöään. Odottelulla ei sitten tilannetta paranneta.

 

Ollaan me sitä harjattu

Niin varmaan. Koirapolo nyt vain on nahkaa myöten umpitakussa. Harjaaminen ei auta takkuihin. Takut avataan metallikammalla. Pahimmassa tapauksessa ne eivät lähde auki silläkään, vaan tarvitaan jotain karvaa leikkaavaa takunavaajatyökalua, saksia, trimmauskonetta ja moottorisahaa. Ja jollain lidlin ”turkinhoitosetillä” ei tee kyllä mitään. Valitettavasti. Sen voi antaa kakruille, jotta hoitavat sillä lelukoiriaan. Koiran hoitamiseen tarvitaan kunnon vempeleet: kynsisakset, tassusakset, teräskampa. Ja mitä nyt kukin rotu vaatiikaan.

Tässä astuu kuvaan kasvattaja, siis se henkilö, jonka luona koira on syntynyt ja kasvanut luovutusikään, sillä hän on pennunostajan paras kaveri. Kannattaa pitää yhteyttä, niin kasvattaja neuvoo, auttaa ja opastaa, niin tapakasvatuksessa kuin myös turkinhoidossa. Eli ei ole yhtään fiksu veto hakea pentua toiselta puolen Suomea (tai jostain Baltiasta tai Venäjältä, haloo! Vaikka olisi halpakin, niin ei) ja pitää yhteyttä ehkä kerran vuodessa joulukortin verran. Hyvä kasvattaja on kullan arvoinen ja häntä tulee arvostaa. Eli pysytään kavereina, jooko.

 

 

 

Tallenna