Totta se on: nyppiminen parantaa karkeaa turkkia!

Jos koiralla on hankala karva, se on esimerkiksi hailakan värinen, rakenteeltaan pehmeä ja siihen tuntuu nousevan sekaan pehmeää, silkkistä karvaa, säännöllinen ja tiheästi toistuva nyppiminen voi muuttaa tilannetta paljonkin.

Ensimmäinen koirani, irlanninterrieri Tini,  oli aikamoinen kumikarva, ja uutena ja vihreänä en tietenkään sitä ymmärtänyt. Uskoin kasvattajan väitettä, kun minulle sanottiin, että pentuni kaurapuuron värisestä pöperöstä kehkeytyy kyllä ihan yhtä hyvä turkki kuin punaisemman pentuesisaren, mutta ”se vaatii vain vähän enemmän töitä”. Höpö höpö! Ajan mittaan ja sitkeällä työllä koira kyllä kehitti ihan kohtuullisen runkoturkin, vaikka sillä ei pohjavillaa ollutkaan, mutta jalat ja parta olivat koko sen elämän ajan enemmän tai vähemmän surkeat. Kuitenkin minä olin ainoa sen pentueen pennunomistaja, joka vei koiraa näyttelyyn ja jatkoi koiraharrastustaan vielä pikkuisen pidemmällekin.

Omassa D-pentueessani oli yksi uros ja neljä narttua, jotka kaikki kilpailivat aktiivisesti näyttelykehissä. Otimme tavoitteeksi saada mahdollisimman hyvä sijoitus vuoden kasvattajakilpailussa, ja  sen vuoksi ilmoitimmekin näitä koiria hyvin paljon näyttelyihin. Kohtalon oikusta keväinen Lappeenrannan näyttely meni kasvattajaryhmän osalta pipariksi, sillä yksi nuorista nartuistamme saikin vain EH:n karvansa vuoksi (juuri sinä vuonna EH:n koiralla ei ollut asiaa kasvattajaryhmään). Emme olleet nähneet tätä koiraa ennen näyttelyä, ja pettymys oli suuri, kun se purjehtikin paikalle epämääräisessä pohjavillan ja yli-ikäisen vaalean peitinkarvan sekoituksessa. Onneksi C-pentueen uroksen ryhmäkakkonen paransi kummasti tunnelmia.

Hatunnosto Unna-koiran omistajalle, sillä hän toi näyttelyn jälkeen koiran säännöllisesti trimmaukseen kuuden viikon välein. Tämä ei ollut ihan pikkujuttu, sillä se vaati häneltä reilun parin tunnin autolla ajoa molempiin suuntiin. Nypin koiran niin puhtaaksi kuin suinkin, ja sovimme aina, milloin koiraa seuraavan kerran käytäisiin läpi. Unna alkoikin heti tehdä aikaisempaa parempaa, kirkkaanväristä karvaa ja vaikka se olikin hieman hankalampi pitää turkissa kuin sen sisaret, se ei kasvattajaryhmässä mitenkään poikennut porukasta. Unnan tarina, jos mikä, kertoo, että periksiantamattomalla työllä voidaan saada ihmeitä aikaan.

bis-kasv_lappeenranta-2012

BIS-kasvattajaryhmä Lappeenrannassa 2012

Vuosi kului vikkelästi, kilpailimme paljon, pärjäsimme mukavasti ja saimme muutamia BIS-voittojakin ryhmällemme. Sijoituksemme oli lopulta kokonaiskilpailun kuudes, mitä arvostimme suuresti. Meillä oli käytettävissä vain pieni määrä koiria, joista ydinjoukon muodostivat D-pentueen viisi koiraa, C-uros ja silloin tällöin kaksi nuorempaa narttua F-pentueesta. Eräillä muilla kasvattajilla oli mahdollista kilpailuttaa jopa toistakymmentä koiraa ja vieläpä ei-trimmattavaa rotua. Ei ihan reilua siis.

Huolellisen ja ennen kaikkea säännöllisen trimmauksen lisäksi on pakko mainita ruoka tärkeänä seikkana hyvän turkin muodostumisessa. Turkki tarvitsee rasvahappoja. Ihan markettipuurolla ei voi olettaa koiran kykenevän kasvattaa priimalaatuista karvaa, vaikka hyvillä perintötekijöillä pötkiikin yllättävän pitkälle. Moni koira reagoi ruuan viljoihin ja apua löytyy vain viljattomasta ruuasta.

Jos koira on pentuna ollut turkiltaan samanlaatuinen kuin pentuesisaret, mutta se kehittelee aikuisena selvästi niitä huonompaa karvaa, kannattaa ihan ensimmäisenä miettiä, mitä se syö. Toinen kysymys kuuluu, onko koiran hormonitoiminta normaalia, voivatko sen iho, korvat ja tassut hyvin ja onko sen yleiskunto niin hyvä kuin pitäisi. Syy pitää selvittää, sillä ihan kaikkiin ongelmiin ei trimmausveitsi ole paras ratkaisu.

Ihmisten asunnoissa on usein liian kuuma ja rutikuiva sisäilma. Se ei ole hyväksi meille karvattomillekaan, mutta koiralle se on erityisen huono asia. Monet terrierit viettivät kuitenkin rotunsa alkuperämaassa hyvin paljon aikaa ulkona kosteassa ja viileässä ilmastossa. Näitä turkkeja ei yksinkertaisesti ole kehitetty 25 asteen sisälämpötiloihin. Brittein saarilla uskotaan koiran runsaan ulkona oleskelun vaikuttavan paljon oikeanlaisen turkin muodostumiseen. Voi siinä olla perääkin, mene ja tiedä.

Monessa terrierirodussa tunnetaan erilaisia hankalia turkkeja, joille ei oikein mahda mitään, vaikka niitä trimmaisi kuinka. Airedalenterriereissä esiintyy joskus hailakan värisiä, kauttaaltaan pehmeitä turkkeja, joita kutsutaan nimellä bam-bam. Tällainen koira on koneella ajeltava, sillä sen karva ei irtoa repimättä.

Irlanninterriereissä taas esiintyy koiria, joiden turkki on erittäin karkea ja kova, hauras ja avoin. Hyvin lyhyenä se vaikuttaa lähes normaalilta, minkä vuoksi tällaisia koiria voi tulla joskus vastaan näyttelykehissä superlyhyessä karvassa. Kasvaessaan turkki kihartuu, joskus koko koira on tiukkojen kihararivien peitossa. Turkki aukeaa pian, se alkaa irrota ja varista. Näitä turkkeja kutsutaan nimellä kinky coat tai pick-out coat. Tavallisesti kinky-koirilla on hyvin niukka parta ja jalkakarvat sekä pohjavilla, ja ne ovat usein hyvin punaisia, jopa mahonginvärisiä. Tämä turkkityyppi on erittäin virheellinen. Se ei suojaa koiraa lainkaan ja siitä lähtee karvaa koko ajan. Irlannin sateisella saarella tällainen koira olisi märkä koko ajan.

kinkycoat

Borderterriereissä näkee joskus turhan mustia ns. sinisiä koiria (borderi ei ole oikeasti sininen, vaan tumma riistanvärinen, jossa tumman karvan seassa on vaaleampia karvoja, mikä antaa sopivasti kirjavan vaikutelman), jotka ovat liian pehmeitä ja villaisia. Niillä on liikaa pohjavillaa tai turhan liukas karva, ei oikeasti karkea. Ne voivat trimmattuina näyttää aika kivoilta, mutta karvan laatu ei ole karkea eikä tietystikään koiraa suojaava ja likaahylkivä. Karva saattaa myös avautua ja mennä laineille kasvaessaan pidemmäksi.

Monella rodulla punaiseen (joka on oikealta nimeltään soopeli, Ay) tai ns. pinkkiin (resessiivikeltainen, e/e) väriin liittyy ongelmia. Karva ei ole kovinkaan karkeaa vaan liukasta ja lasimaista, ja  sen täytyy kasvaa todella pitkäksi ja epäsiistiksi, ennen kuin se irtoaa nyppimällä. Karvan rullaaminen ei onnistu millään ja välillä joudutaan odottelemaan turkin kypsymistä pitkäänkin. Sitten koko osasto otetaan alas ja odotellaan taas uutta karvaa. Jos nyt ajatellaan että terrieri on työkoira, niin eihän sitä kaljuna voi laskea hommiin ja kaupunkielämäkin on vähemmän kivaa.

Vielä ottaisin esille eräiden norfolkien ja norwichien hervottoman ylisuuret turkit. Pitääkö niiden turkkien olla niin isoja? Eikö näiden koirien pitäisi olla helppohoitoisia pikku otuksia, jotka suurelta osin trimmaavat itse itsensä piikkipensastoissa juoskennellessaan? Nyt odotellaan karvan irtoamista jopa 9-12 kk.

Joten pallo kasvattajille: turkki on tärkeä osa rotutyyppiä, runsaampi ei ole parempi.

Tallenna

Tallenna

Tallenna